Museon esineistö

ESIHISTORIALLINEN AIKA JA SUOLÖYDÖT
Etelä-Pohjanmaan Järviseutu on kivikautisiin esinelöytöihin nähden maan rikkaimpia alueita. Koska maasta löydetyt esihistorialliset esineet kuuluvat Muinaistieteellisen toimikunnan hallintaan, Väinöntalon kokoelmiin on voitu saada vain muutamia kivikauden kirveitä, nuijakiviä ym. sen jälkeen, kun ne on ensin tutkittu Kansallismuseossa. Kaksi kiertäen hangattua kivikirveiden hiookiveä ovat peräisin Kortesjärven Vistinmäestä.
Sen sijaan Väinöntalo on saanut säilyttääkseen joitakin suolöytöjä. Väinöntalon esihistoriallisen kokoelman huomattavin esine on Suomen vanhin yksipuinen kivikautinen vene. Sen jäännökset löytyivät 1,8 m syvästä suosta v. 1932 Evijärven Särkikylän Raisjoen rannasta. Ruuhen jäljellä oleva pituus on 3,4 m.
Tämä Evijärven ruuhi on ajoitettu kivikauden lopulle eli n. 3100 vuotta vanhaksi ja palautuu siis aikaan 1100 eKr. (Ville Luho: Suomen kivikauden pääpiirteet 1947.) Edelleen on yksipuinen, tasaperäinen ruuhi Soinista, kaksipuinen Evijärven Kerttuankylän Särkisenjärvestä ja useampipuinen Lehtimäeltä. Soinista löydetyt melat ja hirsilautan eli kopukan osat täydentävät muinaisen kalastajan ruuhikalustoa.
Muinaissuksia, joita Väinö Tuomaala on Ähtävänjoen vesistöalueelta saanut tutkittavaksi toistakymmentä kappaletta, on tässä museossa yksi eheä potkusuksi eli kalhu. Se on löydetty Lappajärvestä, Itäkylän Viinaniemen päästä. Tälle pariksi sopii pitkä liukumasuksi eli lyly, joka on myös löydetty Lappajärvestä, Vimpelin Vieresjoen suusta.
Alajärven Isonniemen rannasta löydetty suksi on samaa tyyppiä kuin useimmat Lappajärven seudulta löydetyt muinaissukset. Niiden koristelu viittaa tuhannen vuoden takaiseen lappalaisaikaan. Lisäksi museossa on muutamia kiulunkorvatyyppisten suksien suosta löydettyjä kappaleita.
Harvinaisena esineenä Väinöntalossa on pidettävä myös suureen tukkiin koverrettua vesimyllyn lyhtyratasta, joka tuli esille Lappajärvestä Alajärven Kurejoen suulta.

KALASTUS JA METSÄSTYS
Mielenkiintoinen ja tekijänsä todellinen taidonnäyte on Kortesjärven Nuottimäestä saatu pajukassi (merta), joka on tehty pajunrisuista lettimällä ja juurilla nitomalla 1880-luvulla. Alajärven Saukonkylästä saadut kolme rihmakassia ovat myös tarkalla taidolla valmistettuja. Lanalla pyydettiin koskista. Kaarna- ja lautakohot sekä tuohiset verkonkäpryt voivat olla peräisin satojen vuosien takaa.
Verkon painoja eli kiveksiä on erityyppisiä.
Kaihlinkoukkua tarvittiin verkolla pyydettäessä. Tallella on myös siankarvoista valmistetut kalastajan lapaset; ne eivät jäätyneet pakkasellakaan.
Verkkoränkkyjä eli havaspuita on eri muotoisia. Veneen kokkaan kiinnitettiin valakearauta, jossa tervaskantovalkea valaisi järven pohjaa, kun tuohostamalla kalastettiin syyspimeällä. Atraimet eli arinat, nuotta-ankkurit ja äyskärit ovat kaunistekoisia. Järviseudun järvien ja jokien rannoilta löytyy vielä liistekatiskojen jäänteitä. Niistä on museossa myös näytteitä.
Kalastuksen ohella metsästys on ollut toinen tärkeä luontainen elinkeino. Kiinnostava nähtävyys on vanha karhukeihäs, jonka varressa nähdään hyytynyttä karhunverta ja kaksinkamppailusta keihäänvarteen tulleet karhun hampaanjäljet. Soinin Pahkamäeltä on karhunnahan kappale ja karhunkynnet. Tämä noitien nostattama karhu saatiin loukkaalla v. 1770.
Putkihelainen, väkäkärkinen karhukeihään kärki löytyi Soinin Pöntisestä, missä se oli tuulimyllyn oven nappulana.
Pyssyistä vanhin on Lappajärven Itäkylän Övermarkilta saatu piilukkopyssy. Monista yli 100-vuotiaista luodikoista on Evijärven Elgbackan luodikon perä kauneimmin kaiverrettu, ja muutenkin se on koristeellista sepäntyötä. Jouhipaulat puisine luokkineen ovat kiinnostavat nähdä, samoin ketun käpälälauta.

MAANVILJELYS
Järviseudun hiekkamultakankailla on varsin myöhään harrastettu kaskenpolttoa. Onpa Väinö Tuomaalakin kotonaan Sänkisaaressa 1930-luvun alussa leikannut kaskiruista. Täällä tukkimetsän kannikko kaskettiin ja kylvettiin rukiille. Väinöntalon vierto- eli palovanku on Soinista, jossa vielä 1900-luvun alussa kaskisavut paloivat.
Kaskenpolttoon liittyviä paikannimiä kuten kaski, halme, aho, rasi on satamäärin Järviseudulla.
Väinöntalon kolme yksikiskoista sahranperää ovat Evijärven ja Lappajärven vanhoista kaskisahroista. (Lappajärven Murtoniemen talossa v. 1770 mainitaan olleen viertokoukku, kaskisahra ja kaksi Savonsahraa, ks. Väinö Tuomaala: Lappajärven Murtoniemi 1624-1960.)
Museon kokoelmissa on kaksijatkoinen oksapiikkinen silityskarhi, jota Tuomaalan talossa käytettiin vielä 1930-luvulla. Karhissa on näreestä karat ja vitsasta juko, joten siinä ei ole palaakaan rautaa.
Vakosahralla ajettiin kesantopelto harvalle vaolle, kun taas rukiinsiemen peitettiin siemenensekottajalla, kun syksyllä myöhään perunapelto kylvettiin umpisuulle. Puukko ja vältti ovat auraa edeltäneitä kedon kääntäjiä. Sanottiinkin niillä maata käännettäessä: ”Ajetaan Taavettia ja höylää.”
”Mistäs sitten heinät saahaan, kun tuokin pala aurataan”, oli Kankaanpään vanha Matti sanonut pojalleen, Väinö Tuomaalan isoisälle 1870-luvulla, kun tämä osti Norhamarin auran ja aurasi sillä Mestarinsarkoja.
Silitys- ja hanhenjalkakarhit, sahrat, vältit ja aurat kertovat vanhasta pellonmuokkauksesta. Monet kymmenet viikatesvarret ja niiden teelmät osoittavat eri pitäjien viikatevarsien yksilöllisyyden. Samalla tavalla eroavat sirpit, kassarit, jopa lehti- ja hakopiilutkin toisistaan, joskin esineiden perustyypit ovat seudulle omaleimaiset. (Kun Evijärven Näätälahden Erkintuvassa oikein asuttiin 1870-luvulla, oli seitsemän miestä yhtäaikaa hakopölkyn ääressä.)
Kylvinvakat ja vakkamestarin paininpuu eli lesta antavat kuvan tästä tärkeästä esineestä ja sen valmistuksesta.
Viljan puintiin ja käsittelyyn liittyvät välineet ovat paikkakunnittain aina jonkin verran toisistaan poikkeavia. Vanhat Järviseudun sirpit ovat vääräperäisiä. Varret niissä on useimmiten katajakoukusta, ja kädensijaan on monesti kierretty pehmikkeeksi nahkaa tai koivun tuohta. Lyhteet kyylättiin käyttäen apuna yleisesti kyylyylautaa.
Museon nelisiipinen kyylyylauta Evijärven Kerttuankylän Karvosesta voi olla peräisin 1700-luvulta. Kaksi- ja kolmisiipiset kyylyylaudat ovat nuorempaa tekoa. Tällainen rautakärkinen lauta lyötiin peltoon pystyyn, ja kyyli eli kuhilas tehtiin sen ympärille. Kun kyylissä oli täysi lyhdemäärä (ohra- ja kaurakyylissä 10 lyhdettä), nostettiin lauta ylös ja niin päästiin aloittamaan uutta.
Entisaikaan lyhteet mieluummin kannettiin selässä, kyyli kerrallaan, riiheen kuin ajettiin hevosella.
Riihiä olikin melkein joka pellolla. Museon monet puiset 1782- ja 1800-luvun alun vuosiluvuilla merkityt puu- ja vaskipyöräiset lokit palvelivat tätä kyylien eheänä riiheen kantoa. Samaan tarkoitukseen käytettiin erityisiä lovettuja kantopuita. Myöhemmin takkavihta toimi kyylien kantovälineenä.
Riihen pienet, korkeakynnyksiset mutta leveähköt ovet sopivat hyvin tällaiseen lyhteiden riiheenkantoon.
Vanhin puintivarsta on näreestä väännetty. Erilaiset pyörivät lupu- ja linkkuvarstat sekä rautavarsta olivat käytännössä. 1920-luvulla jo puitiin hilalla. Hilan päissä on kyynärää pitkät jalat, lyhteet pantiin puolien päälle poikkipäin, lyöntikeppinä käytettiin irrotettua varstan vartta.
1800-luvun loppupuolella Evijärven Kerttuankylän Järvelän miehet kävivät Vähässäkyrössä tutustumassa riihimasiinaan ja tekivät itse sitä vastaavan käsinpyöritettävän riihikoneen, joka nyt on museoon talletettuna.
Käsipuimakoneet muutettiin hevoskierrolla käyviksi yleensä 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana, kunnes 1920-luvun lopulla öljymoottorilla käyvät isot puimakoneet eli tappurit yleensä osuuskuntien ylläpitäminä sivuuttivat vanhat hevoskierroskoneet.
Vanhimmat viskurit olivat puurattaisia tomumyllyjä. Ensimmäiset metallirattaiset viskurit, ”sormensärkijät”, tuotiin Evijärvelle Kankaanpään pitäjästä 1800-luvun keskivaiheilla. Museon viskaimet, välpät, puohtimet kaatosankoineen ovat vanhimpia viljanpuhdistuskaluja.
Käsikivillä torpparit ja mäkitupalaiset jauhoivat viljaansa vielä 1800-luvulla. Talossa jauhettiin uutispuurojauhot samalla tavalla.
Museon monet hyvin vanhat huhmaret pekkeleineen ja petunkuorineen kertovat entisistä nälkävuosista. Pikarinmuotoisissa ryynipöntöissä survottiin rautakangin silmukalla ohrista juhlapuuroryynit.
Taloissa oli ennen erityinen viinakota, jossa kruunatulla kuparipannulla lakimääräisesti saatiin keittää viinaa ennen vuotta 1866, jolloin ”tuli Suomeen laki uus, viinaa kiellettiin keittämästä ja juomapäiviä viettämästä ... ”. Samanlainen viinahuone on Väinöntalossa, jossa on viinapannu hattuineen, piippuineen ja jäähdytystynnöreineen. Pienempi viinapannu vetää 23 5/8 kannua.
Tuhkasuut, mallaskynät, viinamitat, ratit, lekkerit, kanisterit antavat valaisevan kuvan vanhasta viinahistoriasta. Monia samoja astioita, joita tarvittiin viinan valmistuksessa, käytettiin myös oluen ja kaljan teossa. Kaljatynnörit, -puolikot, hinkit, leilit, tuopit, pullot ja pikarit kuuluvat näiden juomien yhteiseen kalustoon.

TERVANPOLTTO
Talollisten tärkeimpiä sivuelinkeinoja oli tervanpoltto. Järviseudulla tuhatlukuiset tervahaudansijat kertovat tästä vuosisatoja kestäneestä elinkeinosta.
Ylimaassa, erityisesti Perhon ja Karstulan kruununmetsissä järviseutulaiset polttivat suuria tervasruukeja 1700- ja 1800-luvulla. Soini ja Lehtimäki suorastaan elivät tervasta.
Väinö Tuomaalan isoisä poltti Pykäläkankaan haudalla viimeisen tervahautansa v. 1938. Matti Lahti oli mukana myös Kerttuankylän muiden isäntien kanssa siinä 1800-luvun loppupuolen kuuden talon tervanpolttoyhtymässä, joka runnasi Öijän-Larsmon yhteismetsän tervaksi.
Noin  v. 1896 heidän kolmannesta tervasruukistaan Evijärven rajalla Hietikolla tuli priimaksi räkättyä tervaa 410 tynnöriä. Neljännestä haudasta tuli 310 tynnöriä. Tämän ruukin tervasmäntyjä Väinö Tuomaalan äitikin pikkutyttönä oli ollut pantveitellä tyveämässä.
Museon täydellinen tervanpolttajan kalusto käsittää kymmenkunta isoa tervatynnöriä, puolikkaan ja neljännestynnörin, erilaisia tervaratteja, hulikoita, kiuluja ja tervaleilejä sekä kolomiseen tarvittavat pantveitet, oksa- ja jatkoraudat (kolomaraudat) ja nakattomat kirveet.
Tervatynnörin tekovälineisiin kuuluvat kimpilaudat, telsot, vannesraudat, panthaat, pihdit, vanneskehät, lautojen vestokoukut, runtinavarit, tervavesi- eli kusitappinavarit. Pihkaraudat haarakepissä riippuvine pihkapusseineen ovat 1800-luvun alkupuolen ja keskivaiheen työvälineitä, jolloin pihkojen keräys myyntiä varten oli oma elinkeinonhaaransa.

KARJANHOITO
Puiset ja metalliset lehmänkytkyet erilaisine vihtaperäimineen ovat kuuluneet navettakalustoon kuten lypsinränkkykin. Lehmän- ja lampaankellot olivat vihta- tai nahkaremmillä eläinten kaulassa.
Silppuja lehmille ja hevosille leikattiin vanhempaan aikaan pekkeleellä hakaten hirsilattialla. Sittemmin tulivat silppuränkyt silppuviikatteineen ja veivistä pyöritettävät silppumyllyt.
Kun lehmä poiki, tehtiin poikineen maidosta juustoja. Juusto juoksutettiin vasikan juoksutusmahalla. Juustomakuja säilytettiin haaratikussa tuvan katonrajassa pankon puolella. Juossut juusto nostettiin padasta kauhalla punkkaan, missä se koottiin, ja kun hera oli virutettu pois ja juusto painettu ohueksi hulikan kannen päällä, pantiin se juustolaudalle takkavalkean ääreen paistumaan.
Paistettu juusto nostettiin kattoon orsille ristikkopäreiden päälle kuivamaan. Juustoja varastoitiin aitan laariin jyvien sekaan.

LEIPÄ
Leivän juurta hapatettiin juurihulikassa useita päiviä. Kaljan- ja oluenteko antoivat sivutuotteena hyvää nostetta rievänleivän tekoon. Taikina tehtiin juurikorvoon tai kaukaloon, pienemmät leipomukset hulikkaan.  1700-luvulla taikinakaukalot olivat yksipuisia, mutta jo 1800-luvun alkupuolella tulivat käyttöön laudoista kootut kaukalot.
Taikina vastattiin hierimellä tai taikinamelalla ja nostettiin pöydälle lastalla, joka oli puinen pieni lapio tai suuri eläimen lapaluu. Leipominen tapahtui tuvan avatulla pöydällä, jonka saranoilla oleva päällimmäinen kansi käännettiin auki. Taikina paloteltiin emuusta varten taikinapuukolla tai käsin. Sarvisilla, puisilla tai peltisillä vormuilla ja mooteilla painettiin leipään reikä ja ympärys.
Joululeivät ja muut juhlaleivät ruusattiin erityisellä ruusuupuulla, jonka kuvio muistuttaa ylisängyn tapeettista eteistä.
Leipominen suoritettiin yleensä vain kahdesti vuodessa. Paistamisen jälkeen leivät otettiin uunista lattialla olevaan häkkiin jäähtymään, ja jäähdyttyä ne kuivattiin tuvan katossa, missä tarvittiin monta häkkiä ja leipäortta. Vanhemmissa häkeissä oli kaaret, nuoremmissa hampaat (piikit). Toisissa taloissa otettiin leipä katosta emännänjatkon eli korkeantuolin avulla, mutta toisissa oli leipäpihit tai leipähanko, jolla ylettyi lattialta seisten saamaan leivän katosta.
Verileipiä taas säilytettiin kuivaamisen jälkeen puodin verileipähäkissä. Kesällä homehtumista peläten leipiä säilytettiin aitassa jyvälaarissa.

KEITTÄMINEN JA RUOKAILU
Vanhat padat olivat kuparista taottuja tai raudasta valettuja. Valupadat olivat suusta pienempiä ja niiden ympärille oli valettu kiintonaiset vanteet.  Näitä patoja, jotka ovat vanhempia, sanottiin Ruotin padoiksi.
Patojen rinnalla keittoastiaina olivat jalkapannut, jotka metsäsaunoissa ja kytötuvissa olivat käytössä vielä myöhäisenä aikana.
Ruoka syötiin suurista pahkavadeista, joita oli pöydässä sitä useampi mitä pitemmän pöydän väki tarvitsi. Kullakin perheenjäsenellä oli paikkansa pöydässä, naiset ja lapset aina peräpäässä. Puulautasilla pidettiin kaloja ja voita. Pahkavatien jälkeen tulivat käyttöön kivivadit, joissa oli kullakin oma ruoka-annoksensa yleisesti vielä 1920-luvun lopulla, jolloin posliinilautaset ja pilkumit vähitellen syrjäyttivät pahkavadit ja kivikupit.
Puulusikat jäivät pois käytöstä jo vähän aikaisemmin, yleensä 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Syönnin jälkeen nuoltiin puulusikat ja pantiin pöydän takana seinässä olevaan lusikkahaukkaan tai pöytäloolaan.
Pidoissa puulusikat pantiin pöydälle lusikkarissaan, josta kukin sai ottaa itselleen syömäneuvon. Monet pitoihin tulleet toivat kotoa lakkarissaan oman puulusikkansa. Näin meni Tuomaalankin isoisä vielä 1920-luvun alkuvuosina puulusikka lakkarissa maahanpanijaisiin. Hopealusikoissa oli puumerkit, ja niillä söivät korkeat vieraat.
Piimä, harikka, kalja ja maito juotiin kaksikarvaisista puutuopeista. Pidoissa oli komeampia astioita kuten tinaisia ja puisia kansituoppeja. Väinöntalon ruokakalustossa on yksi harvinaislaatuinen puutuoppi, jossa on kylkilaudoissa kaksi umpinaista korvaa. Harikka- tai piimänapulla, joka oli pitkävartinen visakauha, otettiin kirnusta tai hulikasta juotavaa pienempään astiaan.
Viilipunkkeja tarvittiin talossa kymmeniä, koska kesän aikana viili oli tärkeimpiä ruokia maitokeiton, vellin, puuron ja mutin ohella. Puuro keitettiin monipiikkisellä männyn latvasta valmistetulla hierimellä, kun taas mutin keittämiseen tarvittiin vain hierimen varrenpää. Ohrajauhopuuron keitossa miehet olivat naisia parempia. Ohranryynipuuro kesti kauan keittää. Pataa liikutettiin näreestä tehdyllä väärällä puulla. Näin sai keittäjä olla pilarin takana valkealta suojassa. Liikuttaja sai palkakseen rapsia patapuukolla tai -ravalla padan ja syödä padanravut. Tätä patapuukkoa käytettiin myös taikinapuukkona.
Ruoka-astiat pestiin kolmijalkaisessa pesupunkassa  kuusenhaoista tehdyllä pesimellä ja asetettiin kuivamaan neliaisaiseen astiankuivausränkkyyn. Vesikorvon paikka oli ovensuussa ylisängyn päässä vesiränkyllä. Korvo kannettiin vesikorennolla, jota säilytettiin porstuan oven takana nurkassa. Halkojen kannossa käytettiin halkopaaria (Lehtimäeltä).

HUONEKALUT
Museon savupirtissä eli hollituvassa on oma aito kalustuksensa. Museon koko pöytävarasto käsittää yli 30 pöytää. Näistä vanhimpia, ns. ristijalkapöytiä on 12. Neljässä pöydässä on sideorressa kaunis kruunu koristeena.
Pöytien malli on periytynyt keskiajalta. Alperin tuvan 2,6 m pitkä pöytä ja Kerttuankylän Aholan ruokapöytä ovat 1800-luvun puolivälin seutuvilta, erityisellä saranallisella leipomakannella varustettuja. Näiden pöytien päissä ja sivuilla on pöytäloolat.
Museon yksi ristijalkapöytä on tuotu Kankkosesta v. 1773 Surma-ahoon muuton aikana. Vetelin Alaspään pitkä tuvanpöytä ( vl. 1756) on siitä erikoinen, että sen jalassa kannen alla on kirveshaukka. Kirkkoaitan loopilla kääntyvän pöydänkannen tuessa on osmansolmua muistuttava koriste. Tämä lappajärveläinen luhtipöytä lienee 1600-luvulta. Tämä niin kuin muutkin luhtipöydät on maalaamaton. Kamarien pöydät ovat maalattuja.
Järviseutu on erikoisesti komeiden suurkaappien aluetta. Näitä ovat maitokaapit, joiden puolaovet ovat saaneet koristemuotonsa v. 1807 valmistuneista Pietarsaaren maaseurakunnan kirkon portin ovista. Jo 1808 sodan aikana tunnetaan tällainen kaariovinen maitokaappi Alajärven Kurejoen Höristä, jossa se on edelleen käytössä. Tämän tyypin maitokaapin tekijöitä oli monia, mutta maalareista olivat tunnetuimpia ”Pako-maalari” emäntineen Evijärven Kivijärven kylästä.
Lappajärven Itäkylän Tuomelan suuressa maitokaapissa on urkupilliä muistuttava koristelu. Sen ja monen muun lappajärveläisen kaapin tekijä on ”Levänikkari”, Jaakko Leväniemi (s. Evijärven Kniivilässä 1812, k. Lappajärvellä 1882). Maitokaappeja on museossa 11 kpl.
Seinällä pidettäviä kirjakaappeja, joilla on monia nimiä, on Väinöntalossa 21. Nämä seinäkaapit ovat taitavaa tekoa myös maalaukseltaan.  Vanhin maalattu seinäkaappi on vuodelta 1789, peräisin Lappajärveltä.
Nurkkakaappeja museossa on kuusi. Vanhin ja upein niistä on kortesjärveläinen nurkkakaappi vuodelta 1778, seuraavaksi vanhin (vl. 1796) on Vetelistä Tuomaalan isoäidin kotoa tuotu suurikokoinen nurkkakaappi.
Ylisängyn päässä pidettiin vinkkelikaappeja, kun taas sivuseinällä tai periseinällä oli suora vatikaappi, jonka alla oli kaapinpöytä. Vatikaapin hyllyillä puolien päällä nojollaan pidettiin talon kauneimmat astiat, joita käytettiin silloin, kun talossa oli sellaisia vieraita tai ammattilaisia, joille vietiin ruoka kamariin.
Tupia kiertävät arkkupenkit, jotka ovat ammattimaalarien sini-puna-keltaisiksi maalaamat. Vanhemmat penkit ovat veistettyjä lankkupenkkejä.
Könniläismalliset kaappikellot ovat penkkien päällä tai lattialla seisomassa; nurkkakaapit penkkien päällä. Pohjatuvan könniläinen kaappikello on Kortesjärven Rantalasta, ja siinä on kirjoitus: ”Kello lyöö, aika joutuu iankaikisus edeseiso 1825”.
Lappajärven Ala-Ollilan sininen kellokaappi lienee tehty 1700-luvun lopulla, kun taas Lappajärven Finnilän suurikokoisessa kellokaapissa on vuosiluku 1841. Valkea könniläinen on 1800-luvun alkupuoliskolta. (Väinö Tuomaalan kotikellon korkokuvakaapissa on vl. 1770. Tämä yksiviisarinen kaappikello on tutkimusten mukaan vanhin alkuperäisellä vuosiluvulla varustettu kaappikello maassamme. Tämä Heikki Klemetin monissa teoksissaan ylistämä kello on Kuortaneen Yli-Porkkusesta.)
Kaapittomissa ja yksiviisarisissa museon kelloissa on 1700-luvun vuosiluku. Rannikon ruotsalaistyyppiin viittaa Evijärven Pitkänsalon mestarin tekemä kolmiosainen nurkkakellokaappi. Museossa on samasta talosta toinenkin tämän mestarin suorastaan ylenpalttisesti ruusaama seinäkaappi.
Harvinaisten huonekalujen joukkoon kuuluu lappajärveläinen arkkukaappi, vl. 1844.
Väinöntalon tuolikokoelma käsittää yli 90 erilaista Järviseudun tuolia. Vanhin on (vl. 1777) Kortesjärven Rantalan pönttötuoli.
Järviseudulla kehto soutuu pitkinpäin, harvemmin poikittain. Museon kokoelmissa kehtoja on 18 kpl. Ne ovat kauniisti leikkauksin ja kukkamaalauksin koristeltuja. Museon maalaamaton kehto soutuu poikkipäin. Erityisesti lappajärveläiseen kehtoon kuuluvat jalasten alla pyörivät ryllyt (evijärveläisittäin rullat) sekä jalat, jotka museolle on saatu Alajärven Luoma-aholta. (Tällaiset kehdon jalat tunnetaan myös Kortesjärven Karrissa ja Seinäjoen Nikkolassa, jonne Ilmajoen Könni ne teki tyttärelleen.)
Katosta aisassa riippuva kiikku on hyvin vanha lasten liikutusneuvo. Myös pienet lasten soutotuolit rustuupöytineen ovat olleet jo 1800-luvun puolivälissä käytössä. Kehtoon kuuluu vielä kaaripidike, jonka reikään asetettiin lehmänsarvesta tehty maitosarvi lapselle. Sarvea lapsi voi imeä näin yksinäänkin. Imuna oli sianrakosta tehty kikki.
Reikärahissa lasta opetettiin omin avuin seisomaan ja kävelemään. Sitten lapsilla oli vielä istumaränkky, pikkutuolit ja omat pikkusängyt, joita kaikkia on museossa useita.
Sänky on talon tärkeimpiä huonekaluja. Vanhimpia museon sänkyjä ovat yksitolppaiset nurkkasängyt, joita viimeksi on käytetty kesänukkumasijoina luhdeissa, aitoissa ja ylipohjilla. Kolasängyt ja leveät kiintosängyt, joita jo maalattiin, olivat levitettävien, n. 1840-luvulla muotiin tulleiden sohvien edeltäjiä.
Tavallisin ylisänkymalli on kaksikerroksinen, neljän hengen maattava. Mutta museolla on Lappajärven Murtoniemestä saatu kaksijatkoinen ylisänkyrati, johon sopii kahdeksan nukkujaa.
Siellä täällä Järviseudulla on ollut kolmikerroksisiakin kaksijatkoisia ylisänkyjä, viimeksi Lehtimäellä.
Tuvassa takkihirsien päällä ovensuussa olevia komppeleita Järviseudulla ei enää tunneta. Niitä oli ollut kerjäläisiä ja muita matkamiehiä varten monissa taloissa. Soinin Keisalankylästä saadun sängyn perässä on maalattuna kauniisti isännän nimi: ”Erikki Erikin Poika Mesijäis Lehto 1866”.
Museon punainen puolasänky on tehty Vimpelissä, toinen, sininen, jossa on kaksi riviä puolia päällekkäin, on Kortesjärven Ylikylästä.
Soutotuolit ovat tulleet käyttöön Järviseudulla jo 1800-luvun puolivälin tienoilla. Tuvan huonekaluihin kuului vielä pata-arkku eli patapenkki.
Pöydän ympärillä oli yksi tai kaksi pöytärahia, joista eräitä on käytetty höyläpenkkinä, kuten museon Lappajärven Ala-Ollilan pöytärahia tiedetään käytetyn.
Museon vanhimmat arkut ovat 1600-luvun tyyppiä, maalaamattornia ja tasakantisia. Ne ovat kannesta alkaen yhdestä puusta veistettyjä. Vinokantisissa pikkuarkuissa on yleensä 1700-luvun vuosiluvut, kun taas kuperakantisissa morsiusarkuissa vanhimmat vuosiluvut ovat 1800-luvun alusta.
Nämä arkut ovat kauniisti maalattuja, usein morsiamen nimikirjaimin varustettuja. Arkkuja on  Väinöntalossa yli 30 kpl.
Reissukalustoon kuuluvat 1700-luvun vuosiluvuilla varustetut raudoitetut pyöreät matkavakat. Koristein maalattuja myssy- eli huivivakkoja naiset käyttivät kirkkomatkoilla, sillä kirkkovaatteet puettiin ylle vasta veneellä kirkkorantaan tultua. Näitä vakkoja museossa on 21.

NIKKAROINTI
Syksyllä, kun ulkotyöt oli tehty, ilmestyi pian ruuvirahi tupaan. Miehet kävivät käsiksi puhdetöihin.
Orsilla oli kuivaneita tarvesvärkkipuita, joista voitiin tehdä erilaisia puuastioita ja muita tarvekaluja. Sivuseinällä, ruuvirahin kohdalla, oli värkkilauta, jossa pidettiin nikkaroinnissa tarvittavia työkaluja. Kullakin esineellä oli oma reikänsä tai lovensa tässä navarihaukassa. Loukossa oli vestopölkky aina valmiina, ja tuvan ja kamarinoven yli ulottuvassa kirveshaukassa pidettiin kirveitä ja vestopiiluja.
Pärespuita tuotiin joka ilta takkaan pystyyn sulamaan, ja niistä kiskottiin polttopäreitä illan kuluessa miesjoukolla. Orsilla piti olla aina paksu pino päreitä. Niitä paloi monissa pärespihdeissä useita illan ja aamun mittaan. Väinö Tuomaalakin on kiskonut päreitä 1920-luvun alkupuolella ja näyttänyt valoa, kun isä ja tuhva nikkaroivat.
Nuorten miesten puhdetöinä syntyi rukinlapoja, tortteja, vyyhenpuita, rullapenkkejä, karttuja, kauluuslautoja, askeja, myssyvakkoja, lusikoita, kauhoja ym. Jouluksi oli syksyllä aloitetut puhdetyöt saatava valmiiksi tai muuten ne ”joulupukki kusi”.
Museossa on myös kirkonrakentaja Antti Hakolan työkalut. Harpissa on vl. 1749.
Tuvassa säilytettiin hevosvaljaita. Oli myös ruoska, moskula ja pikitamppi. Puupuntarit ja kyynäräkepit pidettiin lasipielessä naulassa, samoin sääkirjat.
Oltermanninsauva oli oltermannin talossa tuvan seinällä arvokkaassa paikassa. Väinöntalon seitsemän oltermanninsauvaa ovat Evijärveltä, Lappajärveltä ja Alajärveltä.
Järviseudullakin valmistettiin piippuja. Tästä käsiteollisuudesta kertovat Väinöntalon Lappajärven Lehtiniemen ja Alajärven Kurejoen piippuvarvarin hissarit, joilla pyöritettiin piipunvarsiin reiät.
Museon harjaränkky (Vimpelin Pokelasta) välineineen selvittää, kuinka pellavaharjat tehtiin sianharjaksista ja kuinka niihin paistettiin uunissa pihkavarsi.
Villakarstoja on Järviseudulla myös tehty, siitä kertoo karstanahkojen rei'ityskone (Vimpelin Sainpakalta).
Kynttiläntekovälineet antavat kuvan talikynttilöiden valmistuksesta, niiden säilyttämisestä ja polttotavasta monenlaisissa kynttilänjaloissa.
Maalari tarvitsi kivimäisen maaliaineen jauhamista varten maalikivet, jotka muistuttavat kivikautisia hioinkiviä. Maalikiviä on museolla Evijärveltä, Lappajärveltä ja Alajärveltä.
Suutarin kalusto käsittää suutarinpöydän ja lestojen lisäksi kaavoja, ruusuupuita, silapihdit ym. Räätäli ei tarvinnut paljon muita työkaluja kuin silmäneulan, sakset ja rässiraudan. Ryykyyraudan vanhahko malli on hiilillä lämmitettävä tehdastekoinen rauta.
Päreiden ja kynttilöiden rinnalle tulivat öljy- ja karpidilamput. Todellinen keksintö on säädettävä lamppuraaku, vipu, jonka avulla valaisin saatiin mukavasti eri puolelle tupaa tarpeita näyttämään.

LANGAN TEKO JA KUTOMINEN
Järviseudulla oli aiemmin hamppu pellavaa yleisempi viljelyskasvi. Hamppu riivittiin myllytynnöreihin, joiden reunoihin oli sahattu sahanhampaita muistuttavia piikkejä. Pellavat riivittiin riipimäpenkeissä tai -laudoissa. Kun hamput ja pellavat oli liotettu aikansa ja ulkona aidalla kuivattu, ne vietiin kuivamaan saunaan, jossa ne sitten loukutettiin, lihattiin ja häklättiin sekä karstattiin, vijottiin ja viimeksi harjattiin.
Lappajärvellä, jossa oli pellavanviljelys suuressa mahdissa, käytettiin kahden lihdattavia eli kaksiteräisiä lihtoja. Kaikkia näitä puhdistusvälineitä on museon saunan porstuassa.
Erityyppiset rukit, rukinlavat, tortit ja tappurahäkkyrät antavat hyvän kuvan kehruusta. Yksi rukki on kaustislaisen kirkonrakentajan Kuorikosken tekemä. Rukinlapoja museossa on n. 60 kpl.
Vyyhenpuut olivat 1700-luvulla maalaamattomia, mutta 1800-luvun puolella ne saivat lisää koristelua ja myös maalin. Lankapuita, joihin pestyt villalangat pantiin kuivumaan, on kolmea tyyppiä.
Kerinlapoja, kerinlehtiä ja keloja on monenlaisia. Vanhat, reisiltään kasvantoväärät kangaspuut ovat museon ylätuvassa yhä vielä mattojen ja muiden kankaiden kutojien käytössä. Kangaspuiden polkumissa on vuosiluku 1673.
Sukkuloita on pohjattomia ja pohjallisia; vanhat puupännärit ovat todellisia kaivertajan taidonnäytteitä  1800-luvun alusta.
Päreestä tehty ristikonmuotoinen puolakopsa on kaunis nähdä, samoin ovat sieviä esineitä luiset ja puiset pirtakoukut.
Villoja seattiin nykkimisen jälkeen ensin isoilla penkkikarstoilla, joilla miehetkin yleisesti karstasivat. Pikkukarstoilla naiset sitten huolehtivat villat viimeksi hahtuville.
Koristeellisilla viuloilla valmistettiin sukkarihmoja, pieksunpauloja, lasten napavöitä, turkinvöitä ja juhlasuitsien periä. Museossa on Halmeen Maijan kutomaa sukkarihmaa 1940-luvulta.

SEPÄN TYÖVÄLINEET
Seppä tarvitsi pajassaan moukarin, isompia ja pienempiä pajavasaroita, raudan leikkureita, pihtejä monenlaisia, rautanavareita navarinpolvineen, reiäntekoa varten hissarin, keittohiekkaa, valusaappaita, pajaruuhen, palkeet, tervakiulun, sysilapion, ahjolastan, alasimen jne.
Vuosiluvuilla varustetut palkeet kertovat niiden kestoajaksi toista vuosisataa.
Museossa on kopsa täynnä koivusta vuoltuja monenlaisia valurin muotteja, kuten avaimien, hevosvaljaiden, pyssyjen, kulusten, niittokoneen osia yms. Vyöroskien (tirkkavyön) malleihin kuuluu 27 erilaista muottia.
Kellosepän työvälineinä on Alperin mestarin keervärkki, jolla hän jakoi kellon rattaisiin erisuuruisia hampaita. Harvinaisena esineenä on Ilmajoen Könnien kelloteollisuudessaan tarvitsema akselien jenkakone. Tämä laite oli huutokauppatietä kulkenut Nurmon Kouraan, jossa sillä ensimmäisen maailmansodan aikana tehtiin polkupyörän akseleita.

VUOTEET
Vanhat vuoteet olivat yksinkertaisia. Sängyssä olivat pehmikkeinä pitkät rukiinoljet ja niiden päällä nukeri, joka syntyi kahdesta rinnakkain yhteen neulotusta räsymaton tapaan kudotusta kaistaleesta.
Tyynynä oli parkkumiseksi kudotusta kankaasta tehty pitkä höyhentyyny ja sen päällisenä sini-punamustaruutuinen tyynyliina. Tyynyjä oli tavallisesti kaksi päällekkäin ja niiden välissä riippui helttuinen, värikäs tyynylakana.
Kun höyhen- ja olkipatjat tulivat käyttöön, säilyivät patjan alla vielä 1930-luvullakin pitkät rukiinoljet. Tuvan ovisängyssä nämä oljet vaihtuivat nopeasti, koska väki repi niitä joka aamu patjan alta kenkäpehkuikseen.
Kerjäläisiä ja kulkijamia varten tuotiin vielä 1920-luvulla illalla olkikupo tupaan ja levitettiin lattialle heidän makuusijakseen. Oljet peitettiin hurstilla ja nahkaset olivat peitteenä. Tämä tapa lienee perua yleisistä nukkumatavoista savupirttiaikakaudelta.
Järviseudulla talvella patjan peittona, hurstina, käytettiin villavaippaa, joka oli useimmiten suuriruutuista, sini-punakuvioista. Kesällä oli patjan päällä hamppuhursti. Peittona oli talvella loimivillanahkaset, mutta kesällä riitti peitoksi kevyet loiteetkin. Nahkasten päällisenä oli samaa kangasta, josta oli tehty ylisängyn eteiset.
Sohvasängyn peitoksi ilmestyivät pääsiäiseltä kesäiset löystäkit, samoin ylisängyn värikkäät villaiset eteiset vietiin luhdin- tai ylipohjan orsille ja tilalle tuotiin vaaleat pumpuliset tai pellavaiset eteiset. Lehtimäellä oli kuvaloijes yleinen sängynpeitto. Nukkaroiti on melko harvinainen Järviseudulla, ryijy ja täkänä ovat vanhastaan jokseenkin tuntemattomia. Myöhemmät rekivaatteet ja soutotuolinmatot ovat kuitenkin saaneet uusia malleja nukkaroideista ja täkänöistä.
Lasten pikkusängyt ja kehdot oli vaatetettu samaan tapaan kuin aikuisten vuoteet.
Talon tytön tai piian luhti antoi likkapojille eli riijareille kuvan siitä, mihin hän käsistään pystyi ja mitä hän omisti. Väinöntalon tytönluhti on laitettu niin kuin ennen oli käsistään kätevän tytön luhti, vaatetavaraa täyteen.
Hurstikangaskatoksen suojassa katto-orsilla riippuu kymmeniä eteisiä, löystäkkejä, kankaita, sukkia jne. Hammaspuiden päälle asetetuilla orsilla on nahkaisia, isoja huiveja, alusvaatteita, hääyöpaitoja, silmipyyhkeitä, hantuukeja, helttulakanoita, pöytätuukeja, nurkassa päällysvaatteita jne.
Väinöntalon vaatekokoelma käsittää mm. n. 100 erilaista ylisängyn eteistä eli raanua. Samassa suhteessa on muita erinimisiä vaate-esineitä. Kortesjärveltä saatu monivärinen kirkkohame voi olla peräisin kaukaa sadan vuoden takaa. Museon vaate-esineistä on hyvin paljon peräisin ajalta, jolloin ompelutyö suoritettiin käsineulalla.

MUITA ESINERYHMIÄ
Väinöntalossa on monia harvinaisia ja hyvin täydellisiä esineryhmiä. Lääkintä- ja taikaesineitä on monia. Päivännäkemättömillä, koivunkuoren alta saadulla irtonaisella visapallolla loitsittiin erilaisia sairauksia. Umpipuulla parannettiin umpitauti, ja sen läpi katsomalla saatiin metsästysonnea. Viinaan sekoitetulla peuranluusta sahaamalla saadulla luujauholla parannettiin naisten tauteja, makkarankaavalla narrattiin lapsia.
Karhun hammas oli tehokas taikaväline samoin kuin arpanappulakin.
Suonta iskettiin suoniraudalla ja kuppuusarvet kuppuurautoineen tarvittiin kupatessa. Museon sarvilla on viimeksi kupannut naapurissa vielä elävä vanha  ”lääninkuppari”. Kuppuusarven päässä imuna käytettiin sianrakkoa.
Luuesineitä on erilaisia: pukinsarvia eli paimenensarvia, luotikon tuluksissa ruuti- ja nallisarvia, kepin päässä on peuranluinen luulumppi. Hyvin ruusattuja, puumerkein ja vuosiluvuin varustettuja ovat 1700-luvun peuranluiset laukunleuat.
Tulusten yhteydessä on erilaisia tulusrautoja, tulikuppeja, piitä ja taulaa. Piippuja on monenlaisia.
Savipiippuja, joissa on suuri kuninkaannenä ja vuosiluku, on kourakaupalla. Tervaporvarit niitä ennen lahjoittivat asiakkailleen. (Lapset kysyvät toisiltaan: ”Vieläkö äitis polttaa savipiipulla russakoita?”
Edelleen on visaperäisiä koura- ja leijonapiippuja sekä kansipiippuja ja erikseen useita letkuvartisia hopeapislaipiippuja sekä myöhempiä letkuvartisia rantasalmelaisia piippuja. On myös tupakkikukkaroita, tupakkilihtoja, tupakinleikkuulautoja, tupakkipönttöjä, nuuskamyllyjä ja tupakinhaudottamiskirnuja.
Kamareissa ja luhdissa on vanhat asianmukaiset peilit. Museon seinällä on rihvelitauluja ja raamatunlausetauluja sekä paikkakunnan isäntäväen suurennettuja kuvia. Harvinaisia ovat viime vuosisadan hääonnittelutaulut. (Knuununkylän Hästöstä v:lta 1880.)
Puiset ja peltiset kynttilälyhdyt ovat kaikki vanhoja, samoin rumpulasit, pikarit ja taskumatit sekä muut pullot ja posliinitavarat kuin myös tinatuopit ja muut tina-astiat.
Museon kirjahuoneessa on n. 1500 teosta, paljon vanhoja aikakauslehtiä ja monia kymmeniä vuosikertoja sidottuja sanomalehtiä, etupäässä Ilkkaa ja Vaasaa. Vanhimmat kirjat ovat 1700-luvun alkuvuosilta.
Nahanvalmistusvälineitä: räkkirautoja, nahkojen hierontapuita, kinnarinkoukut ja raakinpuut. Köydentekijää varten on kolme erityyppistä köysimyllyä ja erilaisia keloja.
Väinöntalon esinekokoelma käsittää yli 15000 yksikköä. Esineet on luetteloitu kahtena kappaleena, joista toinen luettelo talletetaan Kansallismuseoon.
Yksi museotuvan yläkamari on omistettu sortovuosien ja erityisesti viime sotien muistoesineille. Tämä osasto on paljon puhuva. Rintamalla tehdyt puhdetyöt, tupet, puukot, puuveistokset ovat yksilöllisiä ja taidokkaitakin.
Lähde: Väinö Tuomaalan kirjoittama Evijärven Väinöntalo -opas vuodelta 1966